Vanha sananlaskukin sen sanoo, ensin on tehtävä virhe, jotta voi oppia. Laskuvarjohyppäämisessä suhtautuminen virheisiin on kuitenkin täysin jotain muuta. Hätkähdin viime kesänä erästä keskustelua, jossa päiviteltiin jonkun hyppääjän suoriutumista. Keskustelussa vilisivät esimerkiksi lauseet: ”Miten se nyt tolleen?” ”Eikö se osannut?” ”Miten tuollaisen virheen voi tehdä?”. Tunnustan itsekin syyllistyneeni vastaavanlaiseen päivittelyyn. Tämä on kuitenkin täysin väärä lähestymistapa virheisiin.
Virheen tekeminen on oppimistilanne, niin virheen tekijälle kuin myös muille. Ottamalla opiksi omien ja muiden virheistä, sellaisen voi ehkä välttää tulevaisuudessa. Tämän vuoksi virheisiin suhtautumisen ei pidä olla lannistavaa, kauhistelevaa tai häpeiltävää. Ihmisen, joka on tehnyt virheen, täytyy kohdata ympäristö, jossa pysytään rauhallisesti toteamaan, että nyt tuli virhe ja se olisi voinut olla todella vaarallinenkin tilanne, mutta asiaan suhtaudutaan lempeän opettavaisesti.
Kysymysketju virheen tehneen kanssa voi olla esimerkiksi tällainen: ”Huomasitko mitä tapahtui?” ”Mitä tilanteesta olisi voinut seurata?” ”Miten voisit toimia jatkossa eri tavalla?” Oppiminen on tehokkaampaa, kun henkilö itse päätyy pohdinnassaan rakentavaan ratkaisuun. Kun ratkaisu on itse keksitty, se on helpompi hyväksyä ja uuteen toimintamalliin on helppo sitoutua. Ulkoapäin annetut valmiit vastaukset (ja mahdolliset syytökset) aiheuttavat pikemmin suojakuoreen vetäytymisen ja puolustuskannalle asettumisen. Tällöin tilanteesta ei opita mitään.
Kaikki mokaa
Joskus tuoreemmista hyppääjistä kokeneemmat voivat vaikuttaa kuolemattomilta ja sellaisilta tyypeiltä, jotka eivät koskaan mokaa. Väärin. Kaikki mokaa ja koko ajan. Itse olen mokaillut koko 15-vuotisen hyppyurani ajan ensimmäisistä hypyistä aivan viimeisimpiin. Otetaan muutama esimerkki. Olen:
- tehnyt finaalissa n. 50 metrin korkeudessa 180 asteen käännöksen myötätuuleen
- laskeutunut puuhun
- antanut maahenkilönä pudotusluvan näytöshypylle reippaisiin ylituuliin vieraalle paikkakunnalle
- päätynyt 2 varjoa auki tilanteeseen
- unohtanut käynnistää oman cypressini ennen hyppyä
- murtanut kantapään laskeutuessa
- murtanut ranteen laskeutuessa
- en ole huomannut oppilaan varustetarkastuksessa vv-kahvan läpi pujotettua rintahihna
Sanomattakin selvää, että näissä tilanteissa joku olisi jopa voinut kuolla. Ja kyllä, nuo kaikki tilanteet nolottavat edelleen, erityisesti ne, joista vaaraa on aiheutunut muille kuin itselleni. Olenko oppinut näistä jotain? Todella paljon. Olen esimerkiksi oppinut arvioimaan säätilaa paremmin ja minulle on kertynyt rohkeutta tehdä myös ei-hyppyä-päätöksiä. Kun teen omille tai oppilaan varusteille varustetarkastusta, en keskity sillä aikaa mihinkään muuhun, enkä anna keskeyttää itseäni tarkastuksen aikana.
Sankaritarinat suojautumiskeinona
Ihmisellä on psykologinen tarve piilottaa mokansa ja nolostumisensa. Negatiivisilta tunteilta suojaudutaan esimerkiksi piilottelemalla vammaa tai vähättelemällä aiheutunutta vaaraa. Kovan laskeutumisen jälkeen noustaan rivakasti ylös ja ravistellaan tomut pois, toivotaan ettei kukaan nähnyt, eikä varsinkaan tunnusteta kenellekään, että nyt muuten sattuu helkutisti.
Toinen suojautumiskeino on sankariksi tekeytyminen. Henkisesti helpompaa on muuttaa tarina urhoolliseksi selviytymistarinaksi, kuin tunnustaa oma mokansa. Kuinka viime hetkellä tilanne saatiin hallintaan ja varavarjo vedettyä, ja samalla unohdetaan kaikki aiemmin tehdyt virheet, jotka olivat johtaneet tilanteen kehittymiseen.
Kun seuraavan kerran grillillä alkaa tulla sit-mä-vedin -sankaritarinoita, koetapa löytää sieltä tarinan takaa tapahtumien todellinen laita. Mikä oli ensimmäinen moka? Entä seuraavat? Mitä tilanteessa olisi voinut tapahtua? Miten tilanne olisi voitu välttää? Tällä keinolla tarinasta voi löytää todellisen opetuksen, ja sen miten vastaavanlaiselta vaaratilanteelta voidaan välttyä jatkossa.
Turvallisuusjärjestelmä
Se, että vaaratilanteista puhuttaisiin avoimen rehellisesti, niistä oppien ja kokemuksia jakaen ei ole ainoastaan hyvää kerhokulttuuria, jossa kaikilla on mukava olla, vaan itse asiassa systemaattisen turvallisuudenhallintajärjestelmän luomista. Kun tapahtumista keskustellaan ja tilanteet dokumentoidaan, voidaan löytää uudenlaisia tapoja ryssiä tai toistuvia virheitä ja trendejä. Havaintojen kautta voidaan kehittää esimerkiksi koulutusjärjestelmää.
Itse asiassa iso osa nykyistä laskuvarjohyppykoulutusjärjestelmä perustuu sille, että asiat on koettu kantapään kautta. Ihmisiä on mokannut ja jopa kuollut, ja tämän seurauksena on muutettu toimintamallia. Tiedätkö miksi Suomessa oppilailla ei saa olla kengissä avoimia nauhalenkkejä tai miksi koukkupuukko on pakollinen varuste ja sen käyttöä on myös harjoiteltava alkeiskurssilla? Vastaus on yksinkertainen. Suomessakin on kuoltu, kun punoksia on takertunut kenkiin kiinni. Hyppääjään sotkeutuneesta päävarjosta ei ole päästy irti ja varavarjo ei ole päässyt kehittymään.
Kaikkea toivottavasti ei kuitenkaan tarvitse oppia pahimman mahdollisen skenaarion kautta, vaan asioihin on mahdollista puuttua jo varhaisemmassa vaiheessa, kunhan vain tapauksista saadaan tietoa. Ilmoittamiseen on luotu helppo kanava, jonka kautta näitä niin sanottuja turvallisuusilmoituksia voi lähettää. Jos nyt tunsit piston sydämessäsi, ja muistat kesältä jonkin nolon turvallisuustapahtuman, josta et kertonut kenellekään, tai ainakaan et tehnyt ”raporttia” asiasta, niin vielä ehtii.
Ja sinä kokenut hyppääjä, maahenkilö tai kouluttaja. Miltä sinusta tuntuisi, jos hypyn jälkeen sinulle tultaisiin meuhkaamaan kuinka vaarallinen ja vähinkään surkea suorituksesi oli? Muutetaanpa yhdessä toimintatapaa tulevalle kaudelle. Ensi kerralla vaaratilanteen jälkeen vedetään ensin henkeä ja rauhoitutaan hieman. Vasta tämän jälkeen aloitetaan osapuolten puhuttaminen. Rauhallisesti, lempeästi ja yhdessä asiaa pohdiskellen ja siitä oppien.